Kategoriat
Lehtiartikkelit ja arvostelut

Jaakko Pihlajamäki – Vuosi Pepponena

Takana on kymmenen kuukauden työ, pari sataa harjoitustuntia, kahdeksan esitystä. Edessä vielä kolme esitystä ja näillä näkymin se on sitten siinä. Projekti ”Isä Camillo ja Peppone” menee ainakin lepoon, jos ei siirry kokonaan muistojen joukkoon.

Kun harrastajateatteri tekee näytelmän, siihen liittyy aina iso sitoutuminen. Meidän on oltava sitoutuneet siihen joukkoon, joka näytelmän tekee. Yhdenkin lenkin pettäminen johtaa siihen, että kaikkien muiden työ valuu hukkaan.

Kun uskova lähtee evankeliumin työhön, johon kokee saaneensa kutsun, siihen liittyy niin ikään iso sitoutuminen. Ei Jumalan kutsusta voi hypätä pois ensimmäisten väsymisten tai pettymysten kohdatessa, vaan kutsumustietoisuus saa aikaan sisäisen pakon jatkaa katse kiinnitettynä Herraan Jeesukseen.

Kristillisen Teatteriyhdistyksen näytelmissä toteutuu kumpikin näistä sitoutumisista. Siksi otamme sekä harjoituksemme että esityksemme aina hyvin tosissamme. Jokaisen kokoontumisen alussa tiimimme yhtyy rukoukseen, jossa pyydämme Jumalan läsnäoloa ja johdatusta. Itse näyttelijän työn tahdomme tehdä niin hyvin kuin vain osaamme, Jumalan kunniaksi.

Jo melkein vuosi sitten piti luvata, että jos vaan hengissä ollaan, mikään inhimillinen ei estä olemasta näyttämöllä lokakuun 24 päivä ja sen jälkeen vielä kymmenen kertaa. Työmäärä, jonka lupauduimme tekemään näytelmän valmistamiseksi, on ollut jopa suurempi kuin ammattiteatterin. Me joudumme viidellä harjoituksella nimittäin opettelemaan sen, minkä ammattilainen omaksuu yhdellä kerralla,Itselleni kristillinen teatteri on ollut osa hengellistä tehtävääni jo 14 vuotta. Kaikki alkoi Vapaakirkon kesäjuhlilta 1996. Camillo on kuudes näytelmä, jossa näyttelen. Vaikka näytteleminen vaatii aika paljon aikaa ja sen myötä monia muita tekemisiä joutuu karsimaan, kyllä se on myös palkitsevaa. Niillä ihmisillä, joiden kanssa saa näytelmän tehdä, on iso merkitys sille, että näytteleminen innostaa. Näyttämöllä on pakko luottaa toiseen ja tarvittaessa myös auttaa toista, jos tälle vaikka sattuu black out, muistikatkos. Oma onnistuminen on kiinni näyttelijätoverin onnistumisesta. Paine, joka niin harjoituksissa kuin esityksissäkin on, tuo ihmisestä esille sellaista todellista luonteen särmää, joka muuten saattaisi jäädä näkemättä. Kun Jeesus lupaa uskovalle satakertaisesti veljiä ja siskoja, niin näytelmätiimissä nämä veljeydet ja siskoudet ovat aika todellisia.Toki ekstraplussaa itselleni on se, että näyttelemisessä olen Anneni kanssa löytänyt yhteisen taideharrastuksen. Minulla on ollut ikuinen trauma epämusikaalisuudestani, joka on estänyt sillä alalla yhteisen tekemisen, mutta näyttelemisessä olemme enemmän samalla viivalla.

Toinen tärkeä kokemus näyttelemisessä on oman itsensä täydellinen unohtaminen. Jo keskittymisvaiheessa ja erityisesti näyttämöllä unohtuu kokonaan, että kuka minä olen, mikä minä olen, missä minä olen. Näyttämöllä on kokonaan siinä näytelmän roolissa, on vain näyttämö ja kanssanäyttelijät. Yleisökin katoaa; näyttämön valot aika tehokkaasti rajaavat ajatukset vain näyttämölle.

Kolmas hyvä kokemus on se, kun aistii, että näytelmä upposi katsojiin. Jos vielä näytelmämme synnyttää jotain hengellistä pohdintaa yleisössä, ei todellakaan koe uhranneensa aikaansa harjoituksiin ja esityksiin turhan takia.

Nyt kun Camillo sulkeutuu ja Pepponen rooli jää tukan mustan värin haalistuessa vain hyväksi kokemukseksi, tuntuu vähän haikealta, mutta myös helpottavalta. Aikaa riittää taas ehkä vähän muuhunkin. Mutta sen tietää, että kun teatterimme Kristy taas löytää uuden näytelmän ja rooleja ruvetaan jakamaan, taas alkaa elää ajatus, että löytyisiköhän sieltä joku tehtävä minullekin.

Jaakko Pihlajamäki

Toveri pormestari Peppone

Kategoriat
Lehtiartikkelit ja arvostelut

Seppo Heinola – Sananvapauden puolesta

Upeaa teatteria

Matkani Seinäjoen Wanhalle Teatterille, nykyiselle Nuorisokeskukselle, sunnuntaina 24.10. ei ollut turha. Sain yhdessä täpötäyden katsomon kanssa jakaa varsin riemukkaan ja upean teatterielämyksen.

Seinäjoen Kristillisen Teatteriyhdistyksen Nuorisokeskuksella esittämä Timo Kankaisen ohjaama Isä Camillo ja Peppone oli vauhdikas, rytmikäs, hauska ja oivaltaen ohjattu ja näytelty.

Joukkokohtaukset olivat täysin ammattilaista tasoa, ellei välillä ylikin, ja monet koomiset dialogit toimivat hyvin: erityisesti nuorenparin riitely ja rakkaus oli hykerryttävän hauska, ja isä Camillon naama venyi riemastuttavaan virneeseen. Oivana vastaparina hänelle oli kommunisti Peppone.

Kaikki osaset toimivat ja harrastajateatterin yleisimmät kuopat: hitaus, kankeus ja epäluontevuus ylihypättiin komeasti.

Kiitos koko hyvin yhteennäyttelevälle ryhmälle ja onnea tulevillekin esityksille. Kiitos myös Seinäjoen kaupunginteatterille sykähdyttävästä Laitakaupungin Ladyistä.

Seppo Heinola
TAMPERE

Kategoriat
Lehtiartikkelit ja arvostelut

Kimmo Rantanen – Arvoisa yleisö!

Kristy on valmistanut Teille nyt yhdeksännen näytelmänsä. Kuten produktioitamme yleensä, on tätäkin valmisteltu rukoillen. Olemme kokeneet moninaista siunausta (ja joskus vastustakin) matkalla, johon jokainen näytelmän valmistamiseen vaikuttanut on saanut osallistua. Isä Camillo ja Peppone – näytelmän sanomassa on inhimillisyyttä, joka samalla paljastaa pari tärkeää seikkaa. Ensiksi: Vilpittömyys ja avoimuus Jumalan edessä on ihmisen ainoa mahdollisuus. Samalla paljastuu evankeliumin tosiasia. Kun Isä katsoo meitä Jeesuksen kautta, olemme vapaita. Toiseksi: Jumalan siunaus ja Jeesuksen rakkaus kestävät ihmisten omien yritysten ja erehdysten aiheuttamat vahingotkin. Isä Camillo osoittautuu melkoiseksi itsensä puolustajaksi ja tekojensa selittelijäksi siitä huolimatta, että tietää Jumalan kuitenkin puuttuvan hänen toimiinsa. Camillo ymmärtää omien vaiheidensa kautta merkittävän periaatteen: Ihmisen elämällä on merkitystä, kun hän kokee olevansa lähimmäiselleen tarpeellinen. Niin – silloinhan ihminen on Jumalan käytössä.

Nautinnollista teatterielämystä!

Kimmo Rantanen, Kristy ry:n puheenjohtaja

Kategoriat
Lehtiartikkelit ja arvostelut

Timo Kankainen – Työn keskeltä

Joulukuussa 2009 kiitin KRISTY:n hallitusta ja sen Grand Old Ladya, Anna-Liisa Tiensuuta luottamuksesta, kutsusta yhteiselle matkalle talvesta syksyyn Giovanni Guareshin mestarillisen komedian mukana.

Luettuani tuolloin näytelmän uskoin sen sisällön olevan jokaisen inhimillisen olennon vuoropuhelua Jumalansa kanssa. Vuoropuhelua oikean ja väärän erottamiseksi toisistaan. Kukin oman kokemusmaailmansa kautta.

Tämän joulukuussa alkaneen matkan jälkeen, nyt lokakuun 24 päivä 2010 olen edelleen vakuuttunut asiasta.

Tämä upea ja ahkera harrastajateatteriryhmä on työskennellyt uskomattoman sitkeästi talven ja kevään kesäkuun loppuun, sekä elo- syys- ja lokakuun voidaksemme saattaa nautittavaksenne tämän näytelmän. Arjen leipätöiden päätyttyä, päivä päivän ja viikko viikon jälkeen ryhmän jäsenet ovat kiiruhtaneet aluksi talven lumilla Törnävän koulun ruokasaliin harjoituksiin. Myöhemmin sitten Nuopparille, joka on valtavan innoituksen kapasiteetilla kuormattu, useiden harrastelijaryhmien tuottaessa täällä esityksiään yleisölle nautittaviksi. Minun on tunnustettava, että olen imenyt näyttelijöiden allakoista jokaisen mahdollisen tyhjän tilan, saadaksemme tämän 18 roolihahmoa käsittävän näytelmän tarjoiltavaksi Teille arvoisa yleisömme.

Nöyryys työskennellä yhteisellä – Jumalan sanan asialla – on ollut tässä ryhmässä koskettavaa.

Näytelmä on syntynyt työn keskeltä. Isä Camillo ja Peppone- tarina valmistui sodan raunioiden henkisestä ja hengellisestä uudelleenraivauksen maisemasta 1947. Aloittaessamme harjoitukset emme tienneet esiintymistilan edessä olevasta remontista. Elokuulla, palatessamme viimeistelyharjoituksiin Nuopparille, saimme taustaääneksi remonttisvengin. Aivan kuin johdatusta on tällä kertaa KRISTY:n näytelmävalinnan sisältö; Nuopparin raivaus uusittuun kuosiin kaupunkilaisten ja maakunnan väestön henkisen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi.

Luoja on melkoinen dramaturgi tehdessään näytelmää isompia käsikirjoituksia.

Minulle kenties isoin lupaus ISÄ CAMILLO JA PEPPONE – tarinassa on huumorintajuinen ja ymmärtävä Jeesus. Hänellä on kyky asettua jokaisen ihmisen puolelle. Kyky tietää, tuntea ja vaistota kokonaisuus. Kyky olla mukaan ottava ei pois sulkeva. Tässä asiassahan me ihmispolot olemme hyvin vajavaisia. Tässä näytelmässä jokaisella ihmisellä, papillakin, joka hänkin on vain ihminen, on oikeus olla erehtyväinen, kyselevä ja joka päivä Jumalan uudestaan kohtaava, samantasoisesti paimennettaviensa kanssa. Näin hänellä on myös mahdollisuus kohdata paimennettavansa ”silmien” tasolta.” Ei ylhäältä päin asennoituvana. Asettua Jumalan eteen tasavertaisena seurakuntalaistensa kanssa.

Päivän vain ja hetken kerrallansa…….

Kategoriat
Lehtiartikkelit ja arvostelut

Jaakko Pihlajamäki – Näytelmä Lauri Stenbäckistä

Kristillinen Teatteriyhdistys, jonka näyttelijänä olen ollut nyt jo 15 vuoden ajan, on keväästä asti harjoitellut näytelmää ”Rakkaus tulessa”. Se kertoo 1800-luvulla vaikuttaneesta Lauri Stenbäckistä. Näytelmän on kirjoittanut kirjailija Tytti Issakainen. Esityksemme ohjaa Timo Kankainen, jonka kanssa teatterimme toteutti myös edellisen Isä Camillo –produktionsa. Ensi-ilta on helmikuussa, Runebergin päivänä. Taas vaan piti minunkin mukaan päästä. Tämä on urani seitsemäs näytelmä.

Täytyy tunnustaa, että Stenbäckistä tiesin hyvin vähän ennen tätä hanketta. Koulun kirkkohistoriassa hän oli varmaan ollut esillä herännäisyyteen liittyvänä nimenä, mutta sellaisena hän jäi Paavo Ruotsalaisen ja Niilo Kustaa Malmbergin varjoon.

Stenbäck syntyi Kuortaneella 1811 ja kuoli Isossakyrössä 1870. Hän oli pappi ja runoilija. Runokokoelma ”Dikter” yksi Suomen kirjallisuushistorian tärkeitä teoksia. Stenbäck teki kaksi väitöskirjaa: Ensimmäinen oli teologinen, mutta se hylättiin arkkipiispa Melartinin vaatimuksesta. Syynä ei ollut sen tieteellinen taso, vaan se, että Stenbäckille ei haluttu avata mahdollisuutta päästä opettamaan tulevia pappeja. Toiseen väitöskirjan Stenbäck kirjoitti myöhemmin kasvatustieteen alalta ja hän olikin sitten lyhyen aikaa kasvatustieteen professorina.1855 Stenbäck tuli Isonkyrön kirkkoherraksi.

Stenbäck joutui vaikeuksiin sivistyneistön ja papiston parissa, koska hän oli omaksunut pietistisen käsityksen uskon opista. Pietismiä voisi tällainen kyseiseen liikkeeseen jotenkin itsekin lukeutuva kuvailla siten, että kristinuskon asiat otetaan tosissaan. Pietismi korostaa jokaisen henkilökohtaisen uskonelämän merkitystä, kilvoitusta ja parannuksentekoa.

Pietismi ei ollut Stenbäckille itsellensäkään helppo asia, sillä sen vuoksi runoilija ja Jumalan palvelija joutuivat hänessä törmäyskurssille. Tästä ristiriidasta ”Rakkaus tulessa” –näytelmä ottaa draamallisen voimansa.

Minulla on tässä näytelmässä pienehkö rooli, jos sitä mittaa näyttämöllä olon määrällä. Tarinan kannalta se on toki tärkeä ja antaa kyllä myös näyttelemishaastetta aivan riittävästi, koska ne hetket, mitä näyttämöllä olen, minussa pitäisi olla sellaista voimaa ja auktoriteettia, että nousen hallitsemaan näytelmän tapahtumia.

Kun on kahdessa edellisessä näytelmässä ollut isossa roolissa, sopeutuminen siihen, että nyt toiset hoitavat päätehtävät, ei tunnetasolla ollutkaan minulle ihan mutkatonta. Järki sanoo, että nykyiseen elämäntilanteeseeni pienempi rooli sopii erinomaisesti. Mutta jonkunlainen kateus nousee mieleen, kun muut harjoittelevat ja itse on vain kotona tai muissa riennoissa. Nöyryyttä tämä opettaa ja ehkä sinänsä auttaa jotenkin kasvamaan myös näyttelijänä.

Tiimimme on nyt aika erilainen kuin aikaisemmin: paljon nuoria näyttelijöitä. Sen olen jo harjoituksissa nähnyt, että päärooleissa olevat saavuttavat ilmaisussaan tason, jota pelkästään sitä teatterista kiinnostuneen kannattaa tulla katsomaan. Kun sitten vielä tähän lisätään eriomainen käsikirjoitus ja ohjaus, onkin koossa paketti, joka katsomiskokemuksena kilpailee menestyksekkäästi minkä tahansa ensi kevään näytäntökaudella Seinäjoella esitettävän näytelmän kanssa.

Jaakko Pihlajamäki

konkariharrastaja

Kategoriat
Lehtiartikkelit ja arvostelut

Tytti Issakainen – Lauri Stenbäckin 200-vuotisjuhlapuhe

Avioliitto Ebba Arppen kanssa

Lauri Stenbäck avioitui vuonna 1840 Ebba Arppen kanssa. Ajan heränneiden tapaan Stenbäck katsoi, että liiton solmimiseen ei tarvittu eroottista leiskuntaa, yhteinen uskonnäkemys riitti.

Ebba oli hiljainen ja kärsivällinen nainen. Kärsivällisyyttä tarvittiinkin lapsenomaisen suorapuheisen, tunteissaan kiivaan ja sairastelevan miehen kanssa.

Avioliitto jäi lapsettomaksi, mutta Stenbäckeillä oli kasvattilapsia. Puolisot kiintyivät toisiinsa ja kunnioittivat toisiaan. Stenbäck totesi viimeisinä vuosinaan, ettei hän koskaan ollut tuntenut rakkautta Ebbaa kohtaan, mutta on ajan mittaan viihtynyt hänen seurassaan yhä paremmin. Eikä kukaan osannut asetella hänen tyynyään niin kuin Ebba. Rakkaudentunnustus sekin.

Lehden toimittajana

Lauri Stenbäck vihittiin papiksi.

Hän toimitti innokkaasti Evangeliskt Veckobladia, Evankelista viikkolehteä.. Hän kirjoitti usein mieliteemastaan, valosta:

”Valoa, valoa, huudetaan edelleen, ja me yhdymme ilolla tähän huutoon. Mutta me etsimme korkeinta ainoastaan korkeimmasta. Me emme seuraa mitään kiiluvaa arkisoihtua, emme edes kaikkea korkeampaa valistusta halveksivan ja ylenkatsovan järjen yölampunvaloa, kaikkein vähimmin niitä virvatulia, jotka nousevat ylpeyden suosta ja luulottelun rämeistä. Me vaadimme Siionin valoa, totista valoa, josta Johannes todistaa, joka karkottaa kaiken pimeyden, valistaa kaikki henget ja täyttää säteillään iankaikkisuudet, Häntä, joka sanoi: ’Minä olen maailman valkeus.’”

Stenbäck kirjoitti myös suorasukaisen kriittisesti kirkosta ja ajan hengellisestä elämästä. Hänen äänenpainonsa olivat keisarinajan sensuurille ja kirkolle liikaa. Lehti lakkautettiin.

Rehtorin kirjasto tuhkana

Stenbäck halusi myös pätevöityä yliopistollista viranhakua varten, mutta hänen väitöstyönsä joutui juonittelujen kohteeksi hänen uskonnollisen vakaumuksensa tähden. Väitös hylättiin.

Stenbäck luopui tieteellisestä urasta. Sen sijaan hänestä tuli vaasalaisen koulun rehtori 1846. Kasvattajana hän oli näkemyksissään aikaansa edellä. Valloittava, oppilaitaan rakastava opettaja kylvi koulupoikien mieleen rakkauden isänmaata kohtaan. Rehellisyyttä teroittava rehtori oli kylläkin suhteettoman ankara silloin, kun havaitsi oppilaan menetelleen vilpillisesti.

Stenbäck kokosi itselleen huolellisesti harvinaisen laajan kirjakokoelman. Mutta sitten Vaasan kaupunki paloi, ja tuli tuhosi Stenbäckin talon ja hänen arvokkaan kirjastonsa.

Vielä kerran Lauri Stenbäck pyrki yliopistomaailmaan. Ajan ilmapiiri oli nyt erilainen kuin 1840-luvulla. Hänen väitöksensä hyväksyttiin ja hänet valittiin Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäiseksi kasvatustieteiden professoriksi vuonna 1855. Mutta tehtävä oli Stenbäckille pettymys, hän viihtyi yliopistossa vajaan vuoden. Toiveet muuttuivat tuhkaksi.

Kirkkoherra virsirunoilijana

Stenbäck siirtyi kirkkoherraksi Isoonkyröön 1855, 44-vuotiaana. Seurakuntatyö osoittautui mieluisaksi. Hänen aloitteestaan paikkakunnalle perustettiin kirjasto ja kansanopetusta parannettiin.

Monet asiat muuttuivat. Stenbäck otti etäisyyttä herännäisyyteen. Hän arvosteli heränneitä muun muassa Paavo Ruotsalaisen – entisen hyvän ystävänsä – palvonnasta. Myös Stenbäckin kanta taiteeseen lientyi. Hänen pappilassaan musisoitiin ja nuoriso sai jopa pyörähdellä piirissä. Hänen toimestaan esitettiin Hoosianna-hymni ensimmäistä kertaa Pohjanmaalla. Nykysuomalaisille adventtihymni on rakas, mutta 1860-luvulla monet paheksuivat sen laulamista kirkossa – sehän ei ollut virsikirjassa. Akateeminen maailma muisti Stenbäckiä myöntämällä hänelle kunniatohtorin arvon (1857).

Lauri Stenbäck palasi runouden pariin virsirunoilijana. Hänet nimettiin ruotsinkielisen virsikirjan uudistuskomiteaan (1853) vanhan väittelykumppaninsa, Runebergin, kanssa. Yhteistyö ja ystävyyskin sujuivat, vaikka Stenbäck kritisoikin kollegansa virsiä pinnallisuudesta ja sanoi niitä ajatuksiltaan tyhjiksi.

Runeberg halvaantui. Stenbäck vei työn loppuun ja julkaisi oman virsikirjaehdotuksensa (1866). Hän joutui kuitenkin karvain mielin kokemaan, että suurin uhrauksin painatettu ehdotus ei saanut toivottua vastaanottoa eikä kirjan myynti peittänyt siihen käytettyjä kuluja. Myynnin tuloilla hän oli ajatellut perustavansa kansakoulun Isossakyrössä.

Pääsiäisenä kotiin

Lähes koko Isossakyrössä olon ajan vaikea keuhkosairaus pakotti Stenbäckin pysyttelemään pitkät talvet sisätiloissa. Pakkasilma poltti keuhkoja, joista toinen puoli oli tuhoutunut pelkäksi onteloksi. Hän saattoi katsella vain ikkunan takaa luontoa, josta hän aina ennen oli nauttinut.

Viimeisinä kuukausinaan hän menetti ajoittain myös näkönsä. Oli katseltava vain sisäistä valoa.

Huhtikuun 17. päivä 1870 oli pääsiäispäivä. Oli sellainen hetki, jolloin hän saattoi taas nähdä. Hänet autettiin keinutuoliin, joka oli nostettu pappilan ikkunan ääreen. Siinä hän katseli, miten Kyrönjoesta lähtivät jäät ja miten kevät ja valo voittivat kylmyyden ja pimeän.

Neljä päivää myöhemmin (21.4.1870) Lauri Stenbäck henkäisi viimeisen kerran. Voisi sanoa, että hänet kutsuttiin pääsiäisenä kotiin, sinne, missä loistaa ikuinen valo.


Runoilija, lehtimies, rehtori, professori, kirkkoherra, virsirunoilija…

Henkilönä Lauri Stenbäck oli vastakohtaisuuksia täynnä: äärimmäisen rakastettava ja herkkä, kaikkensa muille antava ja toisaalta suoruudessaan toisia haavoittava. Hän pyrki rehellisyyteen ja kilvoitteli elämässään ja uskossaan tinkimättömästi eikä päästänyt helpolla itseään eikä lähimmäisiään. Luonteensa mukaisesti hän etsi armollista Jumalaa. Viimeisinä päivinään hän sanoi muun muassa: ”Tahdon langeta Kristuksen jalkojen juureen ja kiittää häntä kaikesta – kaikesta.”

Sakari Topelius luonnehti myöhemmin Stenbäckiä: ”Hän oli palava sielu, täynnä rakkautta, silmitön sotiessaan sen puolesta, mitä piti oikeana.”


Tytti Issakainen

Teksti pohjautuu kirjoittajan puheeseen Lauri Stenbäckin 200-vuotisjuhlassa Kuortaneen Haapaniemessä 28.10.2011.

LÄHTEITÄ:

Eliel Aspelin-Haapkylä: Lauri Stenbäck. Toinen, tekijän korjaama laitos. Otava. Helsinki 1917.

Eliel Aspelin-Haapkylä: Muoto- ja muistikuvia III. Otava. Helsinki 1914.

C.G. v. Essen: Minnesteckning öfver Lars Stenbäck. Finska Litteratur-sällskapets tryckeri, Helsingfors 1870.

K. S. Laurila: Erään ikuisen taistelun muudan vaihe. Runebergin ja Stenbäckin välinen kiista aatehistoriallisessa valaistuksessa. Otava. Helsinki 1937.

Johannes Salminen – Lars Stenbäck: Dikter och prosa. Helsingfors Svenska litteratursällskapet i Finland 1974.

Lauri Stenbäck: Runot. Suomentanut Jaakko Haavio. WSOY. Porvoo 1973.

Lars Stenbäck: Dikter. Femte upplagan. Otava. Helsingfors 1899.