Tekijä: Anni Siikaniemi

Takana on kymmenen kuukauden työ, pari sataa harjoitustuntia, kahdeksan esitystä. Edessä vielä kolme esitystä ja näillä näkymin se on sitten siinä. Projekti ”Isä Camillo ja Peppone” menee ainakin lepoon, jos ei siirry kokonaan muistojen joukkoon.

Kun harrastajateatteri tekee näytelmän, siihen liittyy aina iso sitoutuminen. Meidän on oltava sitoutuneet siihen joukkoon, joka näytelmän tekee. Yhdenkin lenkin pettäminen johtaa siihen, että kaikkien muiden työ valuu hukkaan.

Kun uskova lähtee evankeliumin työhön, johon kokee saaneensa kutsun, siihen liittyy niin ikään iso sitoutuminen. Ei Jumalan kutsusta voi hypätä pois ensimmäisten väsymisten tai pettymysten kohdatessa, vaan kutsumustietoisuus saa aikaan sisäisen pakon jatkaa katse kiinnitettynä Herraan Jeesukseen.

Kristillisen Teatteriyhdistyksen näytelmissä toteutuu kumpikin näistä sitoutumisista. Siksi otamme sekä harjoituksemme että esityksemme aina hyvin tosissamme. Jokaisen kokoontumisen alussa tiimimme yhtyy rukoukseen, jossa pyydämme Jumalan läsnäoloa ja johdatusta. Itse näyttelijän työn tahdomme tehdä niin hyvin kuin vain osaamme, Jumalan kunniaksi.

Jo melkein vuosi sitten piti luvata, että jos vaan hengissä ollaan, mikään inhimillinen ei estä olemasta näyttämöllä lokakuun 24 päivä ja sen jälkeen vielä kymmenen kertaa. Työmäärä, jonka lupauduimme tekemään näytelmän valmistamiseksi, on ollut jopa suurempi kuin ammattiteatterin. Me joudumme viidellä harjoituksella nimittäin opettelemaan sen, minkä ammattilainen omaksuu yhdellä kerralla,Itselleni kristillinen teatteri on ollut osa hengellistä tehtävääni jo 14 vuotta. Kaikki alkoi Vapaakirkon kesäjuhlilta 1996. Camillo on kuudes näytelmä, jossa näyttelen. Vaikka näytteleminen vaatii aika paljon aikaa ja sen myötä monia muita tekemisiä joutuu karsimaan, kyllä se on myös palkitsevaa. Niillä ihmisillä, joiden kanssa saa näytelmän tehdä, on iso merkitys sille, että näytteleminen innostaa. Näyttämöllä on pakko luottaa toiseen ja tarvittaessa myös auttaa toista, jos tälle vaikka sattuu black out, muistikatkos. Oma onnistuminen on kiinni näyttelijätoverin onnistumisesta. Paine, joka niin harjoituksissa kuin esityksissäkin on, tuo ihmisestä esille sellaista todellista luonteen särmää, joka muuten saattaisi jäädä näkemättä. Kun Jeesus lupaa uskovalle satakertaisesti veljiä ja siskoja, niin näytelmätiimissä nämä veljeydet ja siskoudet ovat aika todellisia.Toki ekstraplussaa itselleni on se, että näyttelemisessä olen Anneni kanssa löytänyt yhteisen taideharrastuksen. Minulla on ollut ikuinen trauma epämusikaalisuudestani, joka on estänyt sillä alalla yhteisen tekemisen, mutta näyttelemisessä olemme enemmän samalla viivalla.

Toinen tärkeä kokemus näyttelemisessä on oman itsensä täydellinen unohtaminen. Jo keskittymisvaiheessa ja erityisesti näyttämöllä unohtuu kokonaan, että kuka minä olen, mikä minä olen, missä minä olen. Näyttämöllä on kokonaan siinä näytelmän roolissa, on vain näyttämö ja kanssanäyttelijät. Yleisökin katoaa; näyttämön valot aika tehokkaasti rajaavat ajatukset vain näyttämölle.

Kolmas hyvä kokemus on se, kun aistii, että näytelmä upposi katsojiin. Jos vielä näytelmämme synnyttää jotain hengellistä pohdintaa yleisössä, ei todellakaan koe uhranneensa aikaansa harjoituksiin ja esityksiin turhan takia.

Nyt kun Camillo sulkeutuu ja Pepponen rooli jää tukan mustan värin haalistuessa vain hyväksi kokemukseksi, tuntuu vähän haikealta, mutta myös helpottavalta. Aikaa riittää taas ehkä vähän muuhunkin. Mutta sen tietää, että kun teatterimme Kristy taas löytää uuden näytelmän ja rooleja ruvetaan jakamaan, taas alkaa elää ajatus, että löytyisiköhän sieltä joku tehtävä minullekin.

Jaakko Pihlajamäki

Toveri pormestari Peppone

Upeaa teatteria

Matkani Seinäjoen Wanhalle Teatterille, nykyiselle Nuorisokeskukselle, sunnuntaina 24.10. ei ollut turha. Sain yhdessä täpötäyden katsomon kanssa jakaa varsin riemukkaan ja upean teatterielämyksen.

Seinäjoen Kristillisen Teatteriyhdistyksen Nuorisokeskuksella esittämä Timo Kankaisen ohjaama Isä Camillo ja Peppone oli vauhdikas, rytmikäs, hauska ja oivaltaen ohjattu ja näytelty.

Joukkokohtaukset olivat täysin ammattilaista tasoa, ellei välillä ylikin, ja monet koomiset dialogit toimivat hyvin: erityisesti nuorenparin riitely ja rakkaus oli hykerryttävän hauska, ja isä Camillon naama venyi riemastuttavaan virneeseen. Oivana vastaparina hänelle oli kommunisti Peppone.

Kaikki osaset toimivat ja harrastajateatterin yleisimmät kuopat: hitaus, kankeus ja epäluontevuus ylihypättiin komeasti.

Kiitos koko hyvin yhteennäyttelevälle ryhmälle ja onnea tulevillekin esityksille. Kiitos myös Seinäjoen kaupunginteatterille sykähdyttävästä Laitakaupungin Ladyistä.

Seppo Heinola
TAMPERE

Kristy on valmistanut Teille nyt yhdeksännen näytelmänsä. Kuten produktioitamme yleensä, on tätäkin valmisteltu rukoillen. Olemme kokeneet moninaista siunausta (ja joskus vastustakin) matkalla, johon jokainen näytelmän valmistamiseen vaikuttanut on saanut osallistua. Isä Camillo ja Peppone – näytelmän sanomassa on inhimillisyyttä, joka samalla paljastaa pari tärkeää seikkaa. Ensiksi: Vilpittömyys ja avoimuus Jumalan edessä on ihmisen ainoa mahdollisuus. Samalla paljastuu evankeliumin tosiasia. Kun Isä katsoo meitä Jeesuksen kautta, olemme vapaita. Toiseksi: Jumalan siunaus ja Jeesuksen rakkaus kestävät ihmisten omien yritysten ja erehdysten aiheuttamat vahingotkin. Isä Camillo osoittautuu melkoiseksi itsensä puolustajaksi ja tekojensa selittelijäksi siitä huolimatta, että tietää Jumalan kuitenkin puuttuvan hänen toimiinsa. Camillo ymmärtää omien vaiheidensa kautta merkittävän periaatteen: Ihmisen elämällä on merkitystä, kun hän kokee olevansa lähimmäiselleen tarpeellinen. Niin – silloinhan ihminen on Jumalan käytössä.

Nautinnollista teatterielämystä!

Kimmo Rantanen, Kristy ry:n puheenjohtaja

Joulukuussa 2009 kiitin KRISTY:n hallitusta ja sen Grand Old Ladya, Anna-Liisa Tiensuuta luottamuksesta, kutsusta yhteiselle matkalle talvesta syksyyn Giovanni Guareshin mestarillisen komedian mukana.

Luettuani tuolloin näytelmän uskoin sen sisällön olevan jokaisen inhimillisen olennon vuoropuhelua Jumalansa kanssa. Vuoropuhelua oikean ja väärän erottamiseksi toisistaan. Kukin oman kokemusmaailmansa kautta.

Tämän joulukuussa alkaneen matkan jälkeen, nyt lokakuun 24 päivä 2010 olen edelleen vakuuttunut asiasta.

Tämä upea ja ahkera harrastajateatteriryhmä on työskennellyt uskomattoman sitkeästi talven ja kevään kesäkuun loppuun, sekä elo- syys- ja lokakuun voidaksemme saattaa nautittavaksenne tämän näytelmän. Arjen leipätöiden päätyttyä, päivä päivän ja viikko viikon jälkeen ryhmän jäsenet ovat kiiruhtaneet aluksi talven lumilla Törnävän koulun ruokasaliin harjoituksiin. Myöhemmin sitten Nuopparille, joka on valtavan innoituksen kapasiteetilla kuormattu, useiden harrastelijaryhmien tuottaessa täällä esityksiään yleisölle nautittaviksi. Minun on tunnustettava, että olen imenyt näyttelijöiden allakoista jokaisen mahdollisen tyhjän tilan, saadaksemme tämän 18 roolihahmoa käsittävän näytelmän tarjoiltavaksi Teille arvoisa yleisömme.

Nöyryys työskennellä yhteisellä – Jumalan sanan asialla – on ollut tässä ryhmässä koskettavaa.

Näytelmä on syntynyt työn keskeltä. Isä Camillo ja Peppone- tarina valmistui sodan raunioiden henkisestä ja hengellisestä uudelleenraivauksen maisemasta 1947. Aloittaessamme harjoitukset emme tienneet esiintymistilan edessä olevasta remontista. Elokuulla, palatessamme viimeistelyharjoituksiin Nuopparille, saimme taustaääneksi remonttisvengin. Aivan kuin johdatusta on tällä kertaa KRISTY:n näytelmävalinnan sisältö; Nuopparin raivaus uusittuun kuosiin kaupunkilaisten ja maakunnan väestön henkisen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi.

Luoja on melkoinen dramaturgi tehdessään näytelmää isompia käsikirjoituksia.

Minulle kenties isoin lupaus ISÄ CAMILLO JA PEPPONE – tarinassa on huumorintajuinen ja ymmärtävä Jeesus. Hänellä on kyky asettua jokaisen ihmisen puolelle. Kyky tietää, tuntea ja vaistota kokonaisuus. Kyky olla mukaan ottava ei pois sulkeva. Tässä asiassahan me ihmispolot olemme hyvin vajavaisia. Tässä näytelmässä jokaisella ihmisellä, papillakin, joka hänkin on vain ihminen, on oikeus olla erehtyväinen, kyselevä ja joka päivä Jumalan uudestaan kohtaava, samantasoisesti paimennettaviensa kanssa. Näin hänellä on myös mahdollisuus kohdata paimennettavansa ”silmien” tasolta.” Ei ylhäältä päin asennoituvana. Asettua Jumalan eteen tasavertaisena seurakuntalaistensa kanssa.

Päivän vain ja hetken kerrallansa…….

Kristillinen Teatteriyhdistys, jonka näyttelijänä olen ollut nyt jo 15 vuoden ajan, on keväästä asti harjoitellut näytelmää ”Rakkaus tulessa”. Se kertoo 1800-luvulla vaikuttaneesta Lauri Stenbäckistä. Näytelmän on kirjoittanut kirjailija Tytti Issakainen. Esityksemme ohjaa Timo Kankainen, jonka kanssa teatterimme toteutti myös edellisen Isä Camillo –produktionsa. Ensi-ilta on helmikuussa, Runebergin päivänä. Taas vaan piti minunkin mukaan päästä. Tämä on urani seitsemäs näytelmä.

Täytyy tunnustaa, että Stenbäckistä tiesin hyvin vähän ennen tätä hanketta. Koulun kirkkohistoriassa hän oli varmaan ollut esillä herännäisyyteen liittyvänä nimenä, mutta sellaisena hän jäi Paavo Ruotsalaisen ja Niilo Kustaa Malmbergin varjoon.

Stenbäck syntyi Kuortaneella 1811 ja kuoli Isossakyrössä 1870. Hän oli pappi ja runoilija. Runokokoelma ”Dikter” yksi Suomen kirjallisuushistorian tärkeitä teoksia. Stenbäck teki kaksi väitöskirjaa: Ensimmäinen oli teologinen, mutta se hylättiin arkkipiispa Melartinin vaatimuksesta. Syynä ei ollut sen tieteellinen taso, vaan se, että Stenbäckille ei haluttu avata mahdollisuutta päästä opettamaan tulevia pappeja. Toiseen väitöskirjan Stenbäck kirjoitti myöhemmin kasvatustieteen alalta ja hän olikin sitten lyhyen aikaa kasvatustieteen professorina.1855 Stenbäck tuli Isonkyrön kirkkoherraksi.

Stenbäck joutui vaikeuksiin sivistyneistön ja papiston parissa, koska hän oli omaksunut pietistisen käsityksen uskon opista. Pietismiä voisi tällainen kyseiseen liikkeeseen jotenkin itsekin lukeutuva kuvailla siten, että kristinuskon asiat otetaan tosissaan. Pietismi korostaa jokaisen henkilökohtaisen uskonelämän merkitystä, kilvoitusta ja parannuksentekoa.

Pietismi ei ollut Stenbäckille itsellensäkään helppo asia, sillä sen vuoksi runoilija ja Jumalan palvelija joutuivat hänessä törmäyskurssille. Tästä ristiriidasta ”Rakkaus tulessa” –näytelmä ottaa draamallisen voimansa.

Minulla on tässä näytelmässä pienehkö rooli, jos sitä mittaa näyttämöllä olon määrällä. Tarinan kannalta se on toki tärkeä ja antaa kyllä myös näyttelemishaastetta aivan riittävästi, koska ne hetket, mitä näyttämöllä olen, minussa pitäisi olla sellaista voimaa ja auktoriteettia, että nousen hallitsemaan näytelmän tapahtumia.

Kun on kahdessa edellisessä näytelmässä ollut isossa roolissa, sopeutuminen siihen, että nyt toiset hoitavat päätehtävät, ei tunnetasolla ollutkaan minulle ihan mutkatonta. Järki sanoo, että nykyiseen elämäntilanteeseeni pienempi rooli sopii erinomaisesti. Mutta jonkunlainen kateus nousee mieleen, kun muut harjoittelevat ja itse on vain kotona tai muissa riennoissa. Nöyryyttä tämä opettaa ja ehkä sinänsä auttaa jotenkin kasvamaan myös näyttelijänä.

Tiimimme on nyt aika erilainen kuin aikaisemmin: paljon nuoria näyttelijöitä. Sen olen jo harjoituksissa nähnyt, että päärooleissa olevat saavuttavat ilmaisussaan tason, jota pelkästään sitä teatterista kiinnostuneen kannattaa tulla katsomaan. Kun sitten vielä tähän lisätään eriomainen käsikirjoitus ja ohjaus, onkin koossa paketti, joka katsomiskokemuksena kilpailee menestyksekkäästi minkä tahansa ensi kevään näytäntökaudella Seinäjoella esitettävän näytelmän kanssa.

Jaakko Pihlajamäki

konkariharrastaja