Tytti Issakainen

Avioliitto Ebba Arppen kanssa

Lauri Stenbäck avioitui vuonna 1840 Ebba Arppen kanssa. Ajan heränneiden tapaan Stenbäck katsoi, että liiton solmimiseen ei tarvittu eroottista leiskuntaa, yhteinen uskonnäkemys riitti.

Ebba oli hiljainen ja kärsivällinen nainen. Kärsivällisyyttä tarvittiinkin lapsenomaisen suorapuheisen, tunteissaan kiivaan ja sairastelevan miehen kanssa.

Avioliitto jäi lapsettomaksi, mutta Stenbäckeillä oli kasvattilapsia. Puolisot kiintyivät toisiinsa ja kunnioittivat toisiaan. Stenbäck totesi viimeisinä vuosinaan, ettei hän koskaan ollut tuntenut rakkautta Ebbaa kohtaan, mutta on ajan mittaan viihtynyt hänen seurassaan yhä paremmin. Eikä kukaan osannut asetella hänen tyynyään niin kuin Ebba. Rakkaudentunnustus sekin.

Lehden toimittajana

Lauri Stenbäck vihittiin papiksi.

Hän toimitti innokkaasti Evangeliskt Veckobladia, Evankelista viikkolehteä.. Hän kirjoitti usein mieliteemastaan, valosta:

”Valoa, valoa, huudetaan edelleen, ja me yhdymme ilolla tähän huutoon. Mutta me etsimme korkeinta ainoastaan korkeimmasta. Me emme seuraa mitään kiiluvaa arkisoihtua, emme edes kaikkea korkeampaa valistusta halveksivan ja ylenkatsovan järjen yölampunvaloa, kaikkein vähimmin niitä virvatulia, jotka nousevat ylpeyden suosta ja luulottelun rämeistä. Me vaadimme Siionin valoa, totista valoa, josta Johannes todistaa, joka karkottaa kaiken pimeyden, valistaa kaikki henget ja täyttää säteillään iankaikkisuudet, Häntä, joka sanoi: ’Minä olen maailman valkeus.’”

Stenbäck kirjoitti myös suorasukaisen kriittisesti kirkosta ja ajan hengellisestä elämästä. Hänen äänenpainonsa olivat keisarinajan sensuurille ja kirkolle liikaa. Lehti lakkautettiin.

Rehtorin kirjasto tuhkana

Stenbäck halusi myös pätevöityä yliopistollista viranhakua varten, mutta hänen väitöstyönsä joutui juonittelujen kohteeksi hänen uskonnollisen vakaumuksensa tähden. Väitös hylättiin.

Stenbäck luopui tieteellisestä urasta. Sen sijaan hänestä tuli vaasalaisen koulun rehtori 1846. Kasvattajana hän oli näkemyksissään aikaansa edellä. Valloittava, oppilaitaan rakastava opettaja kylvi koulupoikien mieleen rakkauden isänmaata kohtaan. Rehellisyyttä teroittava rehtori oli kylläkin suhteettoman ankara silloin, kun havaitsi oppilaan menetelleen vilpillisesti.

Stenbäck kokosi itselleen huolellisesti harvinaisen laajan kirjakokoelman. Mutta sitten Vaasan kaupunki paloi, ja tuli tuhosi Stenbäckin talon ja hänen arvokkaan kirjastonsa.

Vielä kerran Lauri Stenbäck pyrki yliopistomaailmaan. Ajan ilmapiiri oli nyt erilainen kuin 1840-luvulla. Hänen väitöksensä hyväksyttiin ja hänet valittiin Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäiseksi kasvatustieteiden professoriksi vuonna 1855. Mutta tehtävä oli Stenbäckille pettymys, hän viihtyi yliopistossa vajaan vuoden. Toiveet muuttuivat tuhkaksi.

Kirkkoherra virsirunoilijana

Stenbäck siirtyi kirkkoherraksi Isoonkyröön 1855, 44-vuotiaana. Seurakuntatyö osoittautui mieluisaksi. Hänen aloitteestaan paikkakunnalle perustettiin kirjasto ja kansanopetusta parannettiin.

Monet asiat muuttuivat. Stenbäck otti etäisyyttä herännäisyyteen. Hän arvosteli heränneitä muun muassa Paavo Ruotsalaisen – entisen hyvän ystävänsä – palvonnasta. Myös Stenbäckin kanta taiteeseen lientyi. Hänen pappilassaan musisoitiin ja nuoriso sai jopa pyörähdellä piirissä. Hänen toimestaan esitettiin Hoosianna-hymni ensimmäistä kertaa Pohjanmaalla. Nykysuomalaisille adventtihymni on rakas, mutta 1860-luvulla monet paheksuivat sen laulamista kirkossa – sehän ei ollut virsikirjassa. Akateeminen maailma muisti Stenbäckiä myöntämällä hänelle kunniatohtorin arvon (1857).

Lauri Stenbäck palasi runouden pariin virsirunoilijana. Hänet nimettiin ruotsinkielisen virsikirjan uudistuskomiteaan (1853) vanhan väittelykumppaninsa, Runebergin, kanssa. Yhteistyö ja ystävyyskin sujuivat, vaikka Stenbäck kritisoikin kollegansa virsiä pinnallisuudesta ja sanoi niitä ajatuksiltaan tyhjiksi.

Runeberg halvaantui. Stenbäck vei työn loppuun ja julkaisi oman virsikirjaehdotuksensa (1866). Hän joutui kuitenkin karvain mielin kokemaan, että suurin uhrauksin painatettu ehdotus ei saanut toivottua vastaanottoa eikä kirjan myynti peittänyt siihen käytettyjä kuluja. Myynnin tuloilla hän oli ajatellut perustavansa kansakoulun Isossakyrössä.

Pääsiäisenä kotiin

Lähes koko Isossakyrössä olon ajan vaikea keuhkosairaus pakotti Stenbäckin pysyttelemään pitkät talvet sisätiloissa. Pakkasilma poltti keuhkoja, joista toinen puoli oli tuhoutunut pelkäksi onteloksi. Hän saattoi katsella vain ikkunan takaa luontoa, josta hän aina ennen oli nauttinut.

Viimeisinä kuukausinaan hän menetti ajoittain myös näkönsä. Oli katseltava vain sisäistä valoa.

Huhtikuun 17. päivä 1870 oli pääsiäispäivä. Oli sellainen hetki, jolloin hän saattoi taas nähdä. Hänet autettiin keinutuoliin, joka oli nostettu pappilan ikkunan ääreen. Siinä hän katseli, miten Kyrönjoesta lähtivät jäät ja miten kevät ja valo voittivat kylmyyden ja pimeän.

Neljä päivää myöhemmin (21.4.1870) Lauri Stenbäck henkäisi viimeisen kerran. Voisi sanoa, että hänet kutsuttiin pääsiäisenä kotiin, sinne, missä loistaa ikuinen valo.


Runoilija, lehtimies, rehtori, professori, kirkkoherra, virsirunoilija…

Henkilönä Lauri Stenbäck oli vastakohtaisuuksia täynnä: äärimmäisen rakastettava ja herkkä, kaikkensa muille antava ja toisaalta suoruudessaan toisia haavoittava. Hän pyrki rehellisyyteen ja kilvoitteli elämässään ja uskossaan tinkimättömästi eikä päästänyt helpolla itseään eikä lähimmäisiään. Luonteensa mukaisesti hän etsi armollista Jumalaa. Viimeisinä päivinään hän sanoi muun muassa: ”Tahdon langeta Kristuksen jalkojen juureen ja kiittää häntä kaikesta – kaikesta.”

Sakari Topelius luonnehti myöhemmin Stenbäckiä: ”Hän oli palava sielu, täynnä rakkautta, silmitön sotiessaan sen puolesta, mitä piti oikeana.”


Tytti Issakainen

Teksti pohjautuu kirjoittajan puheeseen Lauri Stenbäckin 200-vuotisjuhlassa Kuortaneen Haapaniemessä 28.10.2011.

LÄHTEITÄ:

Eliel Aspelin-Haapkylä: Lauri Stenbäck. Toinen, tekijän korjaama laitos. Otava. Helsinki 1917.

Eliel Aspelin-Haapkylä: Muoto- ja muistikuvia III. Otava. Helsinki 1914.

C.G. v. Essen: Minnesteckning öfver Lars Stenbäck. Finska Litteratur-sällskapets tryckeri, Helsingfors 1870.

K. S. Laurila: Erään ikuisen taistelun muudan vaihe. Runebergin ja Stenbäckin välinen kiista aatehistoriallisessa valaistuksessa. Otava. Helsinki 1937.

Johannes Salminen – Lars Stenbäck: Dikter och prosa. Helsingfors Svenska litteratursällskapet i Finland 1974.

Lauri Stenbäck: Runot. Suomentanut Jaakko Haavio. WSOY. Porvoo 1973.

Lars Stenbäck: Dikter. Femte upplagan. Otava. Helsingfors 1899.